Oli aika jolloin minäkin olin ehdoton, olin nuori ja kaikkitietävä. Myös voimaa piti käyttää, aina kun sen paikka oli – olevuuttakin tarvittiin. Vuosien kuluessa ja opin karttuessa myös ehdottomuus karisi yhteistyön hapuilun tieltä. On nimittäin niinkin, ettei kukaan voi saavuttaa mitään merkittävää yksin, vailla oman tahdon sovittamista toisten toiveisiin.

Tällä viikolla kohistaan ”poliittisesta mielenilmaisusta”, jonka ay-liike organisoi maan hallitusta, laillista esivaltaa vastaan. Kyse on protestista, joka annetaan reaktiona siihen, että hallitus otti ohjat omiin käsiinsä sen jälkeen, kun tahtoa yhteiseen pöytään ei löytynyt. Sopimattomuudelle alkoi syntyä hinta, joka nähtävästi olisi liian kova maksettavaksi, vaikka vaihtoehtoakaan ei ole esitetty.

Minulle aihe on tärkeä, tutkinhan parhaillaan sitä, voiko ay-liikettä edes pitää poliittisena järjestönä vai onko sen luonto ennemminkin taloudellinen. Jos jälkimmäinen on tosi, niin onko osapuolilla edes oikeutta harrastaa politiikkaa jäsentensä nimissä.

Kunpa sopu löytyisi, se olisi aina parempi. Se ei tarkoita sitä, etteikö omia kantoja saisi kertoa, puolustaa ja jopa tapella niiden puolesta, mutta illan tullen tulisi aina sopia niin työelämässä, politiikassa kuin yksityisestikin. Koskaan et nimittäin voi tietää jääkö riitaisa tapaaminen viimeiseksi ja oliko riita oikea se tunnetila, jossa halusit läheisestä erota – tuskinpa. Muista tämä, tyttäreni.

Sinun,

Isäsi.